keskiviikko 6. tammikuuta 2016

Päivän jännittävin osuus

Voi että. Nyt on sitten se hetki, kun pitäisi osata pukea sanoiksi ne ihanat, mutta voi niin kovin jännittävät, tunteet ja ajatukset, jotka ravistelivat tämän morsmaikun koko odottavaista kehoa aina päästä varpaisiin viime vuoden elokuun kahdeksantena, kun kello läheni kahta iltapäivällä. Viimein se hetki oli käsillä. Se hetki, kun Keke astui sakastin ovesta bestmanin kanssa sisälle kirkkosalin puolelle ja me lähdettiin hipsimään kaasojen ja isäni kanssa ulkokautta kirkon ulko-ovia kohti.

Jos totta puhutaan, niin en muista tuota hipsimiskohtaa kovinkaan tarkkaan, mutta jotenkin me sieltä sakastista isojen kirkon ikkunoiden alta niiden ovien taakse päädyttiin. Suloinen sormustyttömme siellä meitä jo odottelikin äitinsä kanssa. Perhosia oli kummitytönkin vatsassa selkeästi. Ei kuitenkaan aivan niin paljon kuin sormuspojallamme, joka jänisti viime hetkellä ja antoi näin herrasmiehen elkein sormustyttömme nauttia parrasvaloista aivan yksikseen, kuten oikean prinsessan arvolle tietysti kuuluukin ;) 

Aika lähellä oli tosin sormustytönkin perääntyminen koko hommasta, sillä me jouduttiin odottelemaan melko pitkään kirkon ovien jo auettua sisääntulomarssin ensisointuja. En ihmettele sormustytön reaktiota kyllä yhtään, sillä oli meinaan allekirjoittaneellakin jännitysbarometri melko lailla tapissa siinä kohtaa :) Joku hämminki siinä siis oli, mutta onneksi ihana suntio kipitti nopeasti portaat ylös urkuparvelle ja pian sen jälkeen Wagnerin häämarssin ensimmäiset sävelet kajahtivat ilmoille. 


©Iiro Rautiainen

Sormustyttö reppanan jännitys kerkesi siis siinä odotellessa kasvaa melkoisiin mittoihin ja hän miettikin kauhistuneena ääneen mm, että "Apua, en mää uskalla kävellä tuonne! Onko siellä paljon ihmisiä? Ei kai kohta kuulu kovaäänistä musiikkia? En kyllä mee, jos kuuluu!". Kuitenkin "mitä isommat edellä, sitä pienemmät perässä" ja, kun kaasokolmikko näytti mallia astelemalla reippaasti peräperää kohti kirkon etuosaa, uskalsi kuin uskalsikin kauhusta kankea pikkurinsessammekin kävellä hienosti sormusnalle kädessään kirkkoon sisälle kovaäänisen musiikin saattelemana.


©Iiro Rautiainen
"Ei jännitä yhtään!" ;D 
©Iiro Rautiainen

Sillä välin kirkon etuosassa taisi ainakin yhtä herraa häntäkin jännittää aika tavalla. Ainakin tästä kuvasta on mielestäni hymyn seasta aistittavissa pientä tärinän poikasta ;) Olikohan bestmanin sakastissa annettu neuvo täsä kohtaa jo käytössä: Kun laulaa mielessään "Jänis istui maassa" niin helpottaa" ;D


"Ei muakaan" ;D 
©Iiro Rautiainen

Sormustytön johdattelemana otin ikuisuudelta tuntuneen odottelun jälkeen vihdoin ensimmäiset askeleet kirkon käytävällä isäni käsipuolessa. Nyt sitä mentiin! Muistan hymyilleeni kuin naantalin aurinko ja ajatelleeni, että "ei saa kävellä liian nopeasti, nauti tästä hetkestä". Meinasin astua mekon helmalleni vähän väliä, joten enpä mää kyllä kovin nopeasti olisikaan päässyt harppomaan eteenpäin :D Ajattelin, että kaikki varmaan huomaa mekkohankaluuteni, mutta jälkeenpäin häävideotamme katsoessani en huomannut itsekään noita ongelmia, joten tuskin ne ovat kenellekään vieraistakaan pahemmin pistäneet silmään.

©Iiro Rautiainen

Alkumatkasta katsoin innokkaasti vieraitamme ja näin monia tuttuja hymyileviä kasvoja ja kimmeltäviä silmiä. Olin niiiin onnellinen! En voinut lopettaa hymyilyä. Se oli kummallista ja odottamatonta, sillä etukäteen olimme kaasojen kanssa miettineet nimenomaan sitä, miten minä selviän tuosta taipaleesta. Tämä bloggaaja kun tunnetusti on aika itkuherkkä ja tunteikas kaveri ;)

©Iiro Rautiainen

Mutta eipä sitä ihmettelyä kauaa sitten enää kestänytkään. Tajusin nimittäin katsoa alttarilla mua odottelevaa miestäni. En ikinä unohda sitä hetkeä. Veri pakeni mun kasvoilta ja kyyneleet täyttivät silmäni silmänräpäyksessä. Nytkin kun ajattelen tuota hetkeä ja kirjoitan siitä tänne teidän luettavaksi, tulevat kyyneleet silmiini. Se oli jotain niin intiimiä ja koskettavaa, ettei sitä pysty edes sanoin kuvailemaan. Keken komeat ja niin tutut ja turvalliset kasvot. Sen kyynelistä kosteat silmät. Sen tärisevät huulet. Sen pinnistely niitä kyyneliä vastaan. Sen silminnähden onnellinen ja ylpeä olemus; tuo nainen on mun! 

©Iiro Rautiainen

Muistan kuiskanneeni kauhuissani iskälle, että "apua, nyt mua alkaa itkettää". Tarrasin hänen käteensä vieläkin tiukemmin, jos se on edes mahdollista, ja hengitin syvään. Jotenkin kuin ihmeen kaupalla sain kuin sainkin hillittyä kyyneleitä sen verran, että ne eivät virranneet valtoimenaan poskilleni. 

Mutta tuota hetkeä en unohda koskaan. Tunne siitä, että TAHDON olla tuon alttarilla odottelevan miehen vaimo koko loppuelämäni aina kuolemaan asti, oli niin voimakas ja todellinen, että haluan muistaa ja tuntea sen aina. Sillä hetkellä olin varmempi kuin koskaan, että olen löytänyt elämäni rakkauden.

©Iiro Rautiainen

Läheltäpiti itkuromahduksesta selvittyäni olimme jo saavuttaneet käytävän puolivälin ja matkaa Keken käsivarteen oli enää muutama askel. Pysähdyimme iskän kanssa, suukotin häntä poskelle, kiitin ja kerroin rakastavani. Keke kumarsi ja tartuin hänen käsivarteensa. Katsoimme toisiamme, hymyilimme ja otimme viimeiset askeleet alttarille. Kaaso J ilmestyi viereeni käsi ojennettuna. " Ai niin, kimppu". Luovutin sen hänen hoiviinsa ja käännyin kohti pappia. Here we go.


©Iiro Rautiainen
©Iiro Rautiainen
©Iiro Rautiainen

Pätkäistäänpä kirkon tapahtumat tästä kohtaa poikki, jotta postaus ei veny aivan liian pitkäksi, ja jatketaan seuraavassa sitten lisää.

Ps. Onnea Pikkujellonat! :)

4 kommenttia:

  1. Noniin ja taas täällä nyyhkitään kun luen tätä sun postausta! <3

    VastaaPoista
  2. Minä en ole mitenkään tunteikas ihminen, enkä omassa sisäänmarssissani nyyhkinyt olenkaan, mutta tätä lukiessa silmänurkat kostuivat. Ihanasti kirjoitettu! ♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi sua ihana Monika! <3 Nämä sun kommentit on niin ihania, että mää kuolen! Kiitos!!! <3

      Poista

Kiitos kaunis kommentistasi! <3 Et tiedäkään, kuinka se lämmittää mieltäni!