torstai 28. tammikuuta 2016

Hyvää syntymäpäivää sinulle rakkain!

Ohhoh! Kylläpä aika on mennyt nopeasti! Kirjoitin nimittäin tasan kaksi vuotta sitten ensimmäisen postauksen tänne Purppurasateen sivuille. Tuntuu kuin tuo päivä olisi ollut vasta eilen (no ei nyt ihan, mutta melkein kuitenkin ;D)!

Kiitos kaikille lukijoille, että ootte jaksaneet roikkua mukana tähän asti ja toivottavasti pysytte mukana vielä jatkossakin! <3 Lav u! Teidän toinen toistaan ihanammat kommentit ja vankkumaton tuki ovat olleet kultaakin kalliimpia tällä matkalla enkä voi koskaan kiittää teitä tarpeeksi.

Kiitos näistä tunteikkaista ja tapahtumarikkaista vuosista rakas blogini, stressinpurkukanavani ja muistikirjani! Kunpa voisin sanoa, että meillä on edessä vielä lukuisia yhteisiä vuosia, mutta eihän niitä ole. Hääblogien elinkaarethan tuppaa yleensä olemaan harmillisen lyhyitä, ihan ymmärrettävästä syystä tosin. Mutta ihan lähiaikoina meidän ei kuitenkaan vielä tarvitse sanoa hyvästejä. Häissämme kun riittää onneksi vielä ainakin pieneksi hetkeksi läpikäytävää ;) Joten kaikki hei: stay tuned!

©Iiro Rautiainen


tiistai 26. tammikuuta 2016

Pöytäkartta ikkunankehyksissä

Lahjapöydän ja sormenjälkipuun jälkeen vieraiden oli aika etsiä istumapaikkansa juhlasalista. Tässä heillä toimi apuna tämä hieno pöytäkartta:

©Iiro Rautiainen

Kartta sijaitsi samassa juhlasaliin vievässä välikössä lahjapöydän ja vieraskirjan kanssa. Se aseteltiin nojaamaan juhlasaliin vievän oven viereen seinää vasten ja siitä ihmiset pystyivät tsekkaamaan ennen juhlasalin puolelle astumista, missä pöydässä heidän oli määrä istua.

Saamme kiittää isäni hienoista hamstraajaluonnetta siitä, että tämä upea vanha ikkunanpoka oli rekvisiittana häissämme. Iskä oli tämän jostain työkaverinsa remonttiprojektista joskus autotalliinsa säilönyt ja nyt sille vihdoin tuli käyttöä. Kuten kuvasta näkyy ovat karmit jo hyvinkin kuluneet ja rustiikkiset, mutta minusta se on vain hyvä juttu. Emme kunnostaneet niitä yhtään mitenkään ennen häitä, mitä nyt pikkuisen harjasimme pahimpia irronneita maalisuikaleita pois. Ja taisi joku hiukan pyyhkäistä itse ikkunalasejakin, kai :)

Kuten jo aiemmin kirjoittelin jäi istumajärjestyksen tekeminen meillä tosi viime tippaan, mutta se ei ollut yhtään niin paha nakki kuin etukäteen pelkäsin. Halusimme aivan ehdottomasti istumajärjestyksen häihimme, sillä olemme itse olleet muutaman kerran juhlissa, joissa sitä ei ole ollut ja koska olemme saapuneet kekkereihin vasta viime tipassa, olemme joutuneet istumaan vieraaseen seuraan. Ihan kivaa meillä toki niissäkin juhlissa on ollut, mutta varmasti olisi ollut vielä kivempaa edes hiukan tutummassa pöytäseurueessa. 

Jouduimme vielä istumajärjestyksen valmistuttua tekemään siihen hiukan muutoksia, sillä pöytien alkuperäistä sijaintia piti vähän fiksata tilan maksimoimiseksi. Keke tulosti vieraiden nimet pöytäkunnittain A4-kokoisille papereille kivalla fontilla ja pikkuveljeni sai tehtäväkseen asentaa paperit ikkunaruutujen takapuolelle teipillä ja jäljentää nimet liitutaulutussilla ruutujen etupuolelle. Tussista oli loppua tehot kesken kaiken, mutta onneksi viimeisetkin nimet saatiin edes jotenkin kirjoitettua paikalleen. Jäljentämisen jälkeen paperit teippeineen poistettiin ikkunalasien takaa ja tadaa: valmista tuli! Kiitokset vielä velulle urakasta! <3


©Iiro Rautiainen

Näin jälkiviisaana olisin tilannut eBaystä useamman liitutaulutussin ja asetellut ikkunankarmin alle jonkin laatikon tai vastaavan, jotta koko pöytäkartta olisi ollut hiukan ylempänä lattiatasosta. Mutta näistäkin puutteista huolimatta jokainen vieras tuntui löytäneen paikkansa, kun saavuimme hevoskyydillämme juhlapaikalle ja se on hyvä juttu se :) Edulliseksi tämä DIY-pöytäkartta joka tapauksessa tuli, kun eihän me maksettu muusta kuin liitutaulutussista. Suosittelen siis ehdottomasti autotallien ja varastojen tonkimista ennen häitä. Niistä voi tehdä jos minkälaisia löytöjä! 

torstai 21. tammikuuta 2016

Vieraskirja vol. 1

Netin häämaailma on väärällään erilaisia toinen toistaan mielikuvituksellisempia vieraskirjaideoita. Tiesin kuitenkin melko pian kihlauksemme jälkeen hääblogien hattaramaailmaan uppouduttuani, että tahdon meille aivan ehdottomasti vieraskirjaksi ainakin sormenjälkipuun. Enkä ihan mitä tahansa puuta, vaan olisi ihanaa, jos joku meille tärkeä ihminen olisi sen piirtänyt. Toiveeni toteutui, kun rakas ystäväni J lupautui puun meille taiteilemaan. Annoin J:lle täysin vapaat kädet puun suhteen ja tällainen siitä tuli:

©Iiro Rautiainen

Puu on tummanpuhuva ja ihanina yksityiskohtina siitä löytyy runkoon kaiverrettu sydän ja mun ja Keken nimikirjaimet sekä oksalta söpö lintupariskunta (aivan niin kuin monista muistakin paperituotteistamme). Kiitos vielä J:lle tästä persoonallisesta lahjasta! <3 

Sormenjälkipuu:
1. Kasta sormesi musteeseen
2. Paina sormenjälkesi lehdeksi puuhun
3. Puhdista sormesi kosteuspyyhkeellä
©Iiro Rautiainen

Sormenjälkipuun ideahan on yksinkertainen. Paperilla on puunrunko, johon vieraat leimaavat sormenjälkensä "lehdiksi". Tilasin eBaystä violetin ja vihreän leimasintyynyn (0,75€/kpl), joista jompaankumpaan vieras sai kastaa sormensa ja painaa sen sen jälkeen puun oksien läheisyyteen lehdeksi. Pöytäliinan suojana vieraskirjan alla oli vihreä kartonki. Pöydällä oli tarkoitus olla leimasintyynyjen lisäksi myös musta geelikynä, jolla vieraat saivat kirjoittaa nimensä sormenjälkensä viereen, sekä kosteuspyyhkeitä sormen puhdistamiseen. Lopulta sieltä ei kuitenkaan ilmeisesti kumpaakaan löytynyt, vaan ihmiset käyttivät vierestä löytyneitä lyijykyniä nimiensä kirjoittamiseen sekä paperinenäliinoja sormien pyyhkimiseen :D Onnistuuhan se niinkin! :)

©Iiro Rautiainen

©Iiro Rautiainen

©Iiro Rautiainen

©Iiro Rautiainen

Lopputulos oli nätti! Vihreä muste oli ehkä himpun tumma makuuni (ei tullut testattua sitä etukäteen), mutta ei anneta sen häiritä. Jahka pääsemme täältä Amerikasta taas kotiin on meidän tarkoitus hankkia puulle kehykset ja ripustaa se jonkin huoneemme seinälle paraatipaikalle.


©Iiro Rautiainen

Sormenjälkipuun lisäksi meillä oli toinenkin vieraskirja, mutta siitä lisää myöhemmin ;)

Kiitos kaikille niille, jotka kävivät äänestämässä Purppurasadetta Vuoden Hääblogiksi! <3 Tällä kertaa rahkeet eivät riittäneet finaaliin asti, mitä en ihmettele kyllä yhtään. Sen verran kova taso tämän vuoden kisassa nimittäin oli! Oikein paljon onnea kaikille finalisteille ja kiitokset kaikille kanssaehdokkaille hyvästä vastuksesta! <3 Minä en täältä rapakon takaa pääse osallistumaan tämän vuoden Love Me Do -tapahtumaan enkä hääblogimiittiin :( Pitäkää siis hauskaa munkin puolesta ja nauttikaa joka hetkestä! Lämmöllä muistelen täällä Ameriikan maalla viime vuotta ja lupaan olla hengessä mukana! <3 

keskiviikko 20. tammikuuta 2016

Häälahjoista

Samalle pöydälle onnittelukortteja varten hankitun lintuhäkin kanssa, juhlapaikan saliin johtavaan välikköön, vieraat pystyivät jättämään myös mahdolliset tavaralahjansa. Me oltiin toivottu vierailta ensisijaisesti täytettä häämatkatilille, mutta tehtiin me myös lyhyt lahjalista, jos joku halusi rahalahjan sijaan muistaa meitä mieluummin jollain konkreettisella. 


©Iiro Rautiainen

Lahjalistan teko oli tosi hankalaa, sillä mehän asuttiin häiden aikaan jo täällä Amerikassa, joten mitään kovin isokokoista tai painavaa me ei pystytty toivomaan. Myöskin lahjakortit suomalaisiin ravintoloihin tai kauppoihin eivät olleet vaihtoehto, kun eihän meillä ollut varmuutta, milloin pystyisimme ne käyttämään. 

Muutama juttu me kuitenkin listalle keksittiin ja niistä myöskin muutamat lahjaksi saatiin. Esim. kunnon paistinpannu ja suomalaisia makeita ja suolaisia herkkuja me sitten roudattiin matkalaukuissamme tänne Atlantin toiselle puolen :) Muita lahjatoiveita olivat karikatyyritaulu, kamera, liput Washington Nationalsin baseball-peliin ja lentolaukku. Yritimme keksiä lahjavaihtoehtoja mahdollisimman monelle eri kukkarolle. 

Linkin lahjalistaan laitoimme häänettisivuillemme. Kokosimme listan lahjalista.net iin. Tosi kätevä palvelu mielestäni! Se on ilmainen ja listan voi luoda salasanan taakse, jos haluaa. Listalle voi lisätä mitä tahansa maan ja taivaan väliltä, eikä toiveita tarvitse sitoa mihinkään yksittäiseen kauppaketjuun tms. 

Pääosin ihmiset kuitenkin siis muistivat meitä häämatkatilillemme. Vielä me ei olla häämatkaa varattu eikä hirveästi edes suunniteltu, mutta jospa me jossain kohtaa tuollekin tripille päästäisiin. Täällä Amerikassa kun ollaan niin kiinnostavia matkakohteita on enemmän kuin tarpeeksi. On jotenkin hankala päättää, mihin sitä oikein ensimmäisenä suunnistaisi! Karibian risteily tai Karibian saaret ylipäänsä ovat tällä hetkellä kärkipäässä häämatkaa ajatellen, mutta katsotaan mihin me lopulta päädytään :)

maanantai 18. tammikuuta 2016

Paikka onnittelukorteille

Nyt hääpäivän läpikäymisessä on päästy siihen asti, että vieraat alkavat pikkuhiljaa saapua juhlapaikalle ja hääjuhla polkaistaan kohta ihan kunnolla käyntiin. Näissä tulevissa postauksissa tullaankin käsittelemään hiukan sitä näkyä ja niitä yksityiskohtia, jotka vieraat ensimmäisinä näkivät paikalle saapuessaan. 

Yleensä vierailla on häihin tullessaan mukanaan onnittelukortti hääparille. Mekin oltiin tähän tietenkin varauduttu etukäteen hankkimalla korteille tämä ihana kimalteleva lintuhäkki, johon vieraat saivat pudottaa korttinsa heti Toivolaan sisälle astuttuaan. Häkki oli upean ulkomuotonsa lisäksi tosi kätevä myös siinä mielessä, että jos joku vieraista olisi halunnut muistaa meitä setelillä suoraan tilille laitettavan rahalahjan sijaan, olisi tuo setelin sisältänyt kirjekuori ollut suht varmassa turvassa häkin kaltereiden sisällä. 

Itselläni pelkoa siitä, että rahakirjekuori olisi voinut hävitä hääjuhlan aikana lahjapöydältä, ei ollut, mutta tiedän, että jotkut tulevat hääparit tätä asiaa murehtivat. Vinkkinä siis teille, että tämä tällainen häkkityyppinen vaihtoehto suojelee kuoria mukavasti ja on sen takia oikein hyvä vaihtoehto kirjekuorten säilyttämiseen hääjuhlassa. Ja onpahan kaasoillakin yksi homma vähemmän, kun kenenkään ei tarvitse olla aukomassa kuoria ja laittamassa rahoja minnekään varmaan talteen.


©Iiro Rautiainen

Yhtä juttua me ei oltu Keken kanssa kuitenkaan mietitty etukäteen. Nimittäin sitä, miten kortit saa häkistä pois häiden jälkeen :D Häkissä ei ole ovea, vaan sen pohjassa on ainoastaan pyöreä luukku, jonka kautta häkkiin voi ujuttaa esim. kynttilän. Kortit eivät tietenkään mahtuneet sitä kautta ulos, mikä tarkoitti sitä, että jouduimme kalastamaan ne pois yksitellen kaltereiden raosta. Ei siinä muuten mitään, mutta tämä meidän häkkihän on kuorrutettu glitterillä, joten häiden jälkeen hotellihuoneen sänky, jolla loikoillessamme päätimme kortit lukea, oli operaation jälkeen täynnä, siis oikeasti täynnä, blingiä :D 

Ihania, toinen toistaan kauniimpia kortteja me kyllä saatiin ja niitä oli ihana lueskella ja ihastella häiden jälkeen yhdessä. Kiitos niistä! <3

lauantai 16. tammikuuta 2016

Hää"auton" koristelu

Häitä edeltävät päivät olivat toooosi kiireisiä ja jouduin loppuvaiheessa jo valitettavasti priorisoimaan asioita. Yksi jutuista, jotka jouduin jättämään pois siitä yksinkertaisesta syystä, että mulla ei vaan enää ollut aikaa niiden toteutukseen, oli yleensä auton takalasiin kiinnitettävä "Just Married" -kyltti. Olin tästä tosi harmissani, mutta luotin siihen, että hevoskyyti on tarpeeksi näyttävä ilman kylttejä tai muitakaan koristeita, ja koitin unohtaa koko asian.

KUNNES me päästiin kaasojen kanssa vihdoin veljeni kämpille häitä edeltävänä iltana ja kaaso S yllätti mut täydellisesti. Tuo ihana IHANA nainen oli käynyt askartelemassa äitinsä luona meille kyltin kärryjen perään laitettavaksi! Sen takia hän häipyi hiukan etuajassa juhlapaikan koristelutalkoista tuona iltana. Olin tosi otettu tästä kauniista eleestä! <3 Ihana IHANA S!


©Iiro Rautiainen

Kyltissä lukee Game Over. Ilmeisesti olin joskus tekstistä S:n kanssa puhunut, kun hän oli osannut sen kylttiin valita. Bongasin fraasin jo joskus aivan hääsuunnittelun alkuaikoina jostain ja tiesin heti, että se on hyvin vahva ehdokas meidän hääautotekstiksi. Tämä johtuu siitä, että Keke, ja minäkin, tykätään pelailla kaikennäköisiä videopelejä ja meissä molemmissa virtaa enemmän tai vähemmän nörttiverta :)

Ihana S oli vielä omatoimisesti etsinyt netistä kuvan Super Mariosta ja Kaunottaren ja Hirviön Kaunottaresta ja ne koristivat kylttiä osuvasti tekstiä täydentäen. S oli valinnut prinsessan sen mukaan, kuka hänestä muistutti eniten minua. Voiko olla enää sulosempaa?! <3 Oli mulla vaan parhaat kaasot ikinä!!

Tietenkään kyltti ei ole ihan niin viimeistelty kuin se voisi olla, mutta hällä väliä! Itseni tuntien mua olisi niiiin jäänyt harmittamaan "takalasi"kyltin puuttuminen ja oon niiiin iloinen ja otettu siitä, että rakas S semmoisen meille värkkäsi noinkin lyhyellä aikataululla <3 Taitaa tuntea minut tuo ystäväiseni ;) Keken intialaiset työkaveritkin oli muuten meidän häävideotrailerista kyltin bonganneet ja kehuivat sitä kovasti :D 

Muita koristeita meidän heppakärryissä ei sitten ollutkaan. Jotkut tilpehöörit kärryn perään kolisemaan ois tietty olleet kivat, mutta ihan hevosen ja meidän kyydissä istujienkin mielenrauhan vuoksi jätettiin ne suosiolla väliin. Mielestäni heppakyyti oli oikein komea ilman mitään sen kummempia koristeitakin. Kalevi oli valinnut vaatteensa kärryn värien mukaan, mikä oli mielestäni ihan riittävästi kyydin ulkonäköä ajatellen, vaikkei nyt ihan meidän häiden teemaväreissä pysyttykään :)


©Iiro Rautiainen

perjantai 15. tammikuuta 2016

Körö körö kirkkoon (tai kirkolta pois ;D)

Tärkein kysymys hääautoon liittyen on tietenkin se, kuinka monta hevosvoimaa siinä on, eikö? ;) Meidän kyydissä kirkolta juhlapaikalle niitä oli todella hurja määrä: nimittäin yksi :)

Saanen esitellä, komea heppasemme, Hyvä Veli (Eikö olekin mahtava nimi kaverilla?! :D):


©Iiro Rautiainen
©Iiro Rautiainen

Ensimmäinen ajatus, joka meille tuli hääautosta, kumpusi Keken perheen puolelta. Heistä, kun suurin osa on jonkin tason hevosaktiiveja ja Keken vanhemmat mm. omistavat hevostallin, niin idea hevosten liittämisestä hääpäiväämme oli hyvin luonnollinen. Ja mikäs olisi sen siistimpää kuin korvata hääauto hevoskyydillä?

Kuitenkin aluksi oli hankala keksiä, mistä saisimme sopivat rattaat ja sopivan hevosen kuljettamaan meidät kirkolta hääpaikalle. Entä jos sataa? Kärryjen täytyisi olla sellaiset, että ne suojaavat vesipisaroilta. Entä matkan pituus? Kirkolta on matkaa hääpaikalle n. 6km. Meneekö hevosella liian pitkä aika tuossa matkassa? Autollahan sen ajaa muutamassa minuutissa. 

Kysymyksiä oli paljon ja oikeastaan hylkäsimmekin ehkä jo jossain kohtaa koko hevosvaihtoehdon. Mitään muutakaan ideaa kyydin suhteen ei kuitenkaan oikein missään vaiheessa tullut esille, joten keväällä aloimme taas miettiä hevosasiaa uudemman kerran. Keken vanhemmat keksivät erään tuttavansa, jolla olisi sopiva heppa ja välineistö. Kärryssä oli sen verran katosta, että kastumisen vaaraa ei ollut. Päätöstä jarrutti vielä hiukan hääbudjettimme, mutta kun sekin järjestyi, pyytämättä, meidän molempien vanhempien avustuksella, alkoi hevoskyyti olla yhä varmempi. 

Ainoa asia, mikä vielä mietitytti oli kyydin kesto ja se, joutuvatko vieraat odottamaan meitä liian pitkään juhlapaikalla. Lopulta houkutus kävi kuitenkin liian suureksi: oishan se nyt ihan sairaan siistiä kulkea hevosella pitkin kyliä kuin mitkäkin kuninkaalliset! :) Ja meille oli myös tärkeää saada häihin mukaan jotain ns. Keken perheen puoleltakin. Päätös oli selvä! Uskoimme vieraidemme jaksavan odottaa juhlapaikalla sen aikaa, kun hevosella menee körötellä sinne, ts. semmoiset ehkä n. 40 minuuttia. Meneehän vierailla itselläänkin hetki ajaa juhlapaikalle ja siellä etsiä istumapaikkansa, vaihtaa kuulumisia vierustovereidensa kanssa, tutustua tiloihin, kirjoittaa vieraskirjaan jne. Luotimme siihen, että vieraamme olisivat ymmärtäväisiä ja kaasot keksisivät tarpeen vaatiessa odotteluajaksi jotain kivaa ohjelmaa.

Mutta takaisin itse hääpäivään. Hyvä Veli odotteli meitä kirkon pihalla kärryineen, kun astelimme kunniakujaa pitkin ulos kirkosta. Kärryihin kiipeäminen kävi niin helposti kuin nyt ison mekon kanssa voi kuvitella eli suht mutkattomasti :) Siinä me sitten kökötettiin, virnisteltiin ja vilkutettiin vieraille heipat hetkeksi. 


©Iiro Rautiainen
©Iiro Rautiainen
©Iiro Rautiainen

Ennen juhlapaikkaa me suunnattiin hevosinemme kuitenkin kohti vähän matkan päässä tien toisella puolella sijaitsevaa seurakuntakeskusta. Meillä molemmilla oli nimittäin sen verran kova vessahätä, että oli pakko pitää pieni pit stop oikeastaan ennen kuin matka juhlapaikalle ehti edes alkaa. Kirkossa ei ollut vessaa emmekä olisi ehtineet piipahtamaan seurakuntatalolla ennen siunaamista, joten pysähdys oli vähän niinku välttämätön. 

Koitettiin Keken kanssa äsken miettiä seuraavien minuuttien tapahtumia, mutta kumpikaan ei niitä kunnolla muista :D Epäilisin kuitenkin, että juttu meni jotenkin näin, mutta voin olla väärässäkin. Eli hoksattiin lähestyessämme seurakuntataloa, että emme olleet muistaneet pyytää suntiota aukaisemaan meille sen ovia :O Meillä ei ollut puhelimia mukana, mutta onneksi kuskiltamme Kalevilta löytyi taskustaan ikivanha nokialainen. Meillä meinasi olla vähän vaikeuksia saada siitä näppäinlukko pois päältä XD Mutta kun puhelin saatiin vihdoin aukaistua, soitti Keke äidilleen, sillä me nähtiin hänen olevan vielä kirkon pihalla ja se oli ehkä ainoa numero, jonka Keke muisti ulkoa. Näin me saatiin suntio paikalle ja päästiin tyhjentämään rakkomme. Se olikin eka vessakäynti ison mekon kanssa, mutta onneksi Keke toimi hienosti apumiehenä :)

©Iiro Rautiainen

Jotain sählinkiä meillä oli vielä mun häälaukun ja kyytijuomien kanssa, mutta kun oltiin saatu ne käsiimme, sai matka jälleen jatkua. Kärryissä oli oikein mukava istuskella. Vettäkään kun ei satanut. Meillä kävi kyllä hyvä tuuri sään suhteen, sillä kääntyessämme juhlapaikan pihaan vievälle tielle, alkoi taivaalta ripsiä isoja vesipisaroita. Sade ei kuitenkaan onneksi yltynyt kovemmaksi ja me päästiin kuivina perille. Ei tarvinnut edes sateenvarjoja kaivaa esille saatika nostaa kärryjen kuomua ylös. Matka meni mukavasti jutskaillen päivän tapahtumista siihen asti, juoden vähän skumppaa ja olutta, rupatellen kyydittäjän kanssa, tervehtien vastaantulevia lenkkeilijöitä ja vilkutellen ohikulkeville autoille, kun ne hidastivat vauhtia. Oli kyllä rinsessaolo! :)

Ohikulkijat pysähtyivät ottamaan meistä kuviakin :) 
Tästä kuvasta kiitokset Keken pikkusiskolle! <3

Perille me tosiaan lopulta päästiin. Hiukan hitaammin kuin oli tarkoitus, mutta päästiinpähän kuitenkin. Tarkalleen en tiedä kauanko matkassa meni. Ehkä reilu tunti. Vessatauon lisäksi matkaa hidasti se, että tiet olivat märkiä ja asfaltti uutta melkein koko matkan. Tämä tarkoitti sitä, ettei Hyvä Veli voinut mennä kovin lujaa liukastumisvaaran vuoksi. Näin jälkeenpäin tekisinkin ehkä niin, että menisin kuitenkin vain osan matkasta hevosella ja loput autolla. Näin säästäisi ajallisesti pikkuisen. Tietty jättäisin myös pit stopin väliin. Ois nimittäin ollut kivaa, jos useammatkin vieraat olisivat nähneet meidät autoistaan matkalla juhlapaikalle. Vessatauon takia suurin osa heistä oli varmaan ehtinyt jo perille Toivolaan, kun me oltiin vasta jatkamassa matkaamme seurakuntatalovisiitin jälkeen. 

Ai niin, ja lyhentäisin mää hevoskyydin kestoa myöskin siitä syystä, että allekirjoittanuthan on hevosille allerginen. Oli silmät meinaan melko kosteat ja punertavat, kun päästiin juhlapaikalle :D Allergialääkkeen ottokaan etukäteen tuskin olisi ollut pahitteeksi! :'D Noh, onneksi lääke vaikuttaa nopeasti ja homma korjattiin sitten juhlapaikalle päästyämme. Silmätipatkin tulivat enemmän kuin tarpeeseen (Kiitos vessakori! Eipähän tullut sinuakaan turhaan kasattua! :)).

Zum Wohl!, sanoo hevosallerginen
hevoskärryissä! ;D

torstai 14. tammikuuta 2016

Huisk huisk huisk

Ennen kirkon ovista ulos astumista otimme Keken kanssa tiukan oikean ja piilouduimme pieneen eteishuoneeseen odottamaan vieraiden poistumista kirkosta pihan puolelle. Siellä me kikatettiin (no okei, miehet ei taida kikattaa, joten sanotaan, että Keke vaikkapa hörähteli ;D) helpottuneina ja ihmeteltiin, kuinka niillä voi kestää niin pitkään ulostautua :) Onneksi bestman kuitenkin kunnon pakanan elkein tuli viihdyttämään meitä taskumattinsa kera. Pitäähän sitä nyt kerran elämässä kirkossakin pikku napanterihömpsyt ottaa ;D 

Eikä niillä vierailla varmasti oikeasti kovin kauaa mennyt ulos siirtymisessä. Oltiin vaan niin täpinöissämme ja huojentuneita siitä, että kirkko-osuus oli ohi, että haluttiin äkkiä vieraidemme pariin ja juhlapaikalle. Sitä paitsi odottelu taisi olla ihan mun oma mokani, sillä se johtui suurimmaksi osaksi ilmeisesti siitä, että halusin riisin/ruusun terälehtien/ilmapallojen/saippuakuplien sijaan vieraillemme jaettavan huiskutuskepit kirkon ovella ;) Niitä oli melkoinen nippu ja nauhat olivat kietoutuneet yhteen, mikä hankaloitti kovasti jakohommiin nakitettujen poikien työtä. Sori O ja V! :) Näin jälkiviisaana pyörittäisin nauhat rullalle kepin ympärille ja kiinnittäisin palalla teippiä (kuten esim. tässä blogissa on tehty). Näin ne olisi ehkä noin tuhat kertaa helpompi jakaa vieraille :)

Ihana yllättynyt huiskutuskepin saaja :D <3
©Iiro Rautiainen
©Iiro Rautiainen

Huiskutuskepit me askarreltiin itse apujoukkojen kanssa. Ideahan on periaatteessa simppeli. Ostetaan tikkuja (Me käytettiin puisia grillitikkuja, mutta tässähän voi käyttää mielikuvitusta ja hankkia niiden sijaan vaikkapa joitain hienoja kuviollisia paperipillejä, jos haluaa) ja nauhoja (Meillä oli pääosin hopeisia, vaaleanvihreitä ja violetteja satiininauhoja. Niitä löytyy esim. eBaystä halvemmalla kuin Suomen kaupoista, mutta meillä nauhat loppuivat välissä kesken, joten kävin ostamassa täydennystä Cittarista) ja kiinnitetään nauhat esim. kuumaliimapistoolin avulla tikkuihin. Meille (lue: minulle :'D) näin yksinkertainen malli ei kuitenkaan riittänyt, vaan pitihän sitä vähän hifistellä ;)

1) Ensinnäkin me maalattiin puiset grillitikut valkoisella spraymaalilla, sillä eihän nyt vaaleaa puuta voi meidän häiden teemavärien kanssa sekoittaa ;D 

2) Toisekseen keppien päihin lisättiin pienet paperiviirit, joissa luki onnitteluhuudahduksia kuten vaikkapa "Congrats", "Jippii" tai "Hurraa". Ensimmäiset varsinaiset askartelutalkoot järjestettiin suht lyhyellä varoitusajalla, joten en ehtinyt suunnittelemaan viiripohjia tietokoneella itse. Onneksi kuitenkin netistä löytyi tähänkin ongelmaan ratkaisu ja lainasin viiripohjat eilen tein -blogista sekä Flights of Fancy -blogista. Viirinauhat tulostettiin tavalliselle valkoiselle kopiopaperille, leikattiin ja liimattiin tikkuun nauhojen yläpuolelle. Tavallinen paperiliima riitti tähän.

3) Kolmanneksi tikkuihin kiinnitettiin pieni tiuku, joka helisi hennosti keppiä heiluttaessa. Tiuku solmittiin ensin pätkään ompelulankaa ja sen jälkeen naru kiedottiin tikun ympärille.

Huiskutuskepit vaikuttavat ensikuulemalta suht yksinkertaisilta tehdä, mutta kyllä niissä ihan oikeasti on hommaa. Ainakin jos niihin lisää muutakin kuin pelkät nauhat. Joten suuret kiitokset kaikille apureille! Kepit eivät varmasti olisi valmistuneet häihin mennessä ilman teitä <3 Jos jotain tekisin keppien suhteen toisin, niin haluaisin ehdottomasti nauhoista pidemmät! Mitä pidemmät nauhat, sen näyttävämmät ja hienommat kuvissa. Meidän nauhat olivat ehkä n. 40 cm, mikä on mielestäni liian vähän. Nyt jos saisin päättää niin leikkaisin niistä ainakin 60-senttisiä. Vinkki! Älkää pihdatko nauhojen pituudessa, vaikka kuinka siltä tuntuisi. Pituudella ON väliä! ;D

©Iiro Rautiainen
©Iiro Rautiainen

Back to the wedding day. Huiskutuskeppien jakamisen jälkeen me saatiin Keken kanssa vihdoin astua kirkosta ulos. Taivas oli pilvinen, mutta onneksi ei satanut. Tunnelma ulkona oli jotenkin rauhallinen, oudon hiljainen. Kukaan ei puhunut mitään, tiu'ut vain helisivät. Se oli oikeastaan kivaa, mutta oikeastaan olisi ollut kiva kuulla hurraa-huutoja ja taputusta. Mua on vissiin vaikea miellyttää :D Joka tapauksessa oli ihana nähdä rakkaita hymyileviä kasvoja ympärillä <3 Me pysähdyttiin hetkeksi kirkon ovelle ja suudeltiin, minkä jälkeen me lähdettiin astelemaan vieraidemme muodostamaa kunniakujaa pitkin kohti meidän häämenopeliä. Mutta siitä lisää seuraavassa postauksessa... ;) 

©Iiro Rautiainen
©Iiro Rautiainen
©Iiro Rautiainen
©Iiro Rautiainen
©Iiro Rautiainen

perjantai 8. tammikuuta 2016

I do, I do I do I do I do I do (kehotan lukemaan otsikon Abban sävelellä ;D)

Viime postauksessa jäätiin siihen, kun olimme Keken kanssa selvinneet kirkon alttarille asti papin eteen. 


©Iiro Rautiainen

Tähän kohtaan täytyy heti sanoa, että: Thank god for videographing! En nimittäin muistaisi ilman meidän häävideota yhtään mitään siitä, mitä pappi noiden tulevien minuuttien aikana puhui. Muistan kyllä omia tunteitani ja ajatuksiani tuolta hetkeltä, mutta papin sanat eivät kaikelta siltä jännitykseltä ja innostukselta tarttuneet päähäni. Joten taas kerran en voi tehdä muuta kuin suositella videokuvausta koko sydämestäni kaikille häitään suunnitteleville!


Videokuvaaja-Juhokin päässyt kuvaan ;)
©Iiro Rautiainen

Mutta palataanpa takaisin itse aiheeseen. Homma lähti käyntiin alkusiunauksella, johdantosanoilla, psalmilla ja rukouksella. Psalmin saimme valita itse etukäteen ja päädyimme siihen, joka puhutteli meitä vaihtoehdoista eniten eli pätkään Laulujen laulusta:

Paina minut sinetiksi sydäntäsi vasten,
pane sinetiksi ranteesi nauhaan.
Rakkaus on väkevä kuin kuolema,
kiivas ja kyltymätön kuin tuonela.
Sen hehku on tulen hehkua,
sen liekki on Herran liekki.
Suuret vedet eivät voi sitä sammuttaa,
virran tulva ei vie sitä mukanaan.
Jos joku tarjoaisi talot ja tavarat rakkauden hinnaksi,
hän saisi vain toisten pilkan. 


©Iiro Rautiainen

Näiden jälkeen rakas ystäväni luki raamatuntekstinä monille tutun korinttilaiskirjeen. Se oli meille selkeä valinta. Muitakin vaihtoehtoja papin kanssa aiemmin hääviikolla pidetyssä keskustelutuokiossa toki tuli esille, mutta meistä molemmista tuo teksti on kaunis ja sillä on itselleni myös henkilökohtaista tunnearvoa. Sainhan mm. kunnian lukea sen kaaso A:n häissä melkein kymmenen vuotta sitten (voi onko siitä jo niin kauan?! :O <3). Kiimingin kirkko oli muuten varannut lukijalle puhujapönttöön paperin, jossa raamatunkohta oli kirjoitettuna normaalia isommilla kirjaimilla. Toudella hyvä idea, ettenkö sanoisi! Auttaa varmasti niin huononäköistä kuin itkuherkkääkin lukijaa. Meidänkin lukijalla kun tuppaa ainakin tuota jälkimmäistä vaivaa hiukan joskus olemaan ;) <3

©Iiro Rautiainen
Mutta pitipä tuota itse kullakin muutama syvä hengenveto ottaa, kun M aloitti lukemisensa ja taisipa lukijalla itselläänkin olla tarve parille ylimääräiselle nielaisulle. Kiitos vielä M! Luit tekstin oikein hienosti! Ihan turhaan pelkäsit, ettetkö tehtävästä suosiolla suoriutuisi <3


©Iiro Rautiainen

Raamatunluvun jälkeen oli papin puheen aika. Pappi puhui oikein kauniisti avioliitosta ja rakkaudesta ja liitti puheeseensa muutaman tapaamisessamme esille tulleen jutunkin, jotka toivat puheeseen kivasti henkilökohtaista otetta. Näin jälkikäteen papin puheen videolta katsottuamme toivoisin ehkä kuitenkin puheeseen vieläkin enemmän juttuja meistä, minusta ja Kekestä. Mutta tuossa hetkessä, kun seisoimme vieretysten papin edessä, olin puheeseen oikein tyytyväinen. Se ei ollut liian pitkä ja luulen monien vieraidemme pystyneen samaistumaan siihen. Lapsivieraatkin jaksoivat hienosti istua suurimman osan toimituksesta paikallaan, vaikka näiden kuvien perusteella kirkko ei ehkä heille kaikille se kaikista mieluisin ja mielenkiintoisin paikka ollutkaan ;D


©Iiro Rautiainen
©Iiro Rautiainen
©Iiro Rautiainen
©Iiro Rautiainen
Huomaa lasten innostuneet ilmeet kuvan molemmilla reunoilla XD
©Iiro Rautiainen

En muuten voisi olla tyytyväisempi meidän pappivalintaan. Juha oli rento, mutta asiallinen, huumorintajuinen ja helpostilähestyttävä. Hänelle oli helppo puhua ja hän teki oloni kotoisaksi ja turvalliseksi. En stressannut kirkko-osuutta etukäteen ollenkaan, sillä minulla oli tunne, että pystyn luottamaan siihen, että Juha ohjaa meitä siunaamisen aikana. Kuiskaa milloin polvistua ja milloin kääntyä. Olen tosi onnellinen siitä, että juuri Juha toimi pappinamme.


Juha Tahkokorpi.
©Iiro Rautiainen

Katsoin papin puheen aikana Kekeä moneen kertaan ja hymyilin hänelle. Taidan toistaa itseäni, mutta: olin niiiiin kovin onnellinen! Jälkikäteen, kun me ollaan katseltu kirkossa otettuja kuvia, käy niistä hyvin ilmi, että Keke taisi jännittää tilannetta paljon minua enemmän. Hän kun on suurimmassa osassa kuvia kovin vakava ;)


Tämä on vakavaa touhua ;)
©Iiro Rautiainen

Puheen jälkeen olikin sitten tahtomisten aika. Mehän oltiin tuolloin jo naimisissa, joten tämä kohta oli meille tuttua kauraa. Koska kyseessä oli avioliiton siunaaminen, kysyi pappi meiltä kysymykset hiukan eri muodossa kuin ensimmäisellä kerralla, eli näin: 

Keijo, tahdotko avioliitossasi, jonka olet solminut Marian kanssa, osoittaa hänelle uskollisuutta ja rakkautta myötä- ja vastoinkäymisissä? 

Tässä kohdassa häävideolla näkyy, kun Keke nielaisee isosti, tahtomattaan, ja selvittää kurkkuaan ennen kuin vastaa kuuluvalla äänellä "Tahdon", minkä jälkeen oli minun vuoroni tahtoa. 


*gulp* :D
©Iiro Rautiainen
"Tahdon"
©Iiro Rautiainen

Sormusrukous ja sormusten vaihto eivät oikeastaan kuulu avioliiton siunaamiseen, mutta meille oli selvää, että vaihdamme kirkossa sormukset. Olimmehan siihen asti käyttäneet nimettömissämme kihlasormuksia vihkisormusten sijaan. Nyt oli vihkienkin aika päästä sormusrasioista ihmisten ilmoille tuulettumaan :) Sormusten vaihto sujui hyvin. Mitä nyt pientä nitkuttelua oli havaittavissa sormusten laittamisessa toistemme sormiin, muttei mitään ylitsepääsemätöntä.

©Iiro Rautiainen
©Iiro Rautiainen

Sormusten jälkeen me päästiin vihdoin pussaamaan, mikä sujui hyvin sekin, vaikka ei oltukaan etukäteen treenattu niin kuin oli ollut tarkoitus. Noh, ehkä me ollaan tässä vuosien varrella saatu tarpeeksi harjoitusta niin homma sujui luonnostaan ;) Suuteloinnin jälkeen pappi toteutti erään pyyntömme, josta meillä oli ollut etukäteen puhetta eli kertoi vieraillemme, että nyt saa taputtaa. Se oli ihanaa! Suosittelen! Kirkko kaikui aplodeista ja me tuuletettiin pienesti nostamalla yhteen kiedotut kätemme ylös samalla, kun kurkattiin selän taa vieraitamme. Pappi oli tämänkin pyyntömme suhteen tosi ymmärtäväinen. Sanoi heti, että ehdottomasti kirkossa saa taputtaa ja lupasi kehottaa vieraitamme niin tekemään.


*muiskis*
©Iiro Rautiainen
*taputapu*
©Iiro Rautiainen

Sitten pappi siunasi meidät, aviopuolisot, ja oli virren vuoro. Meidän virreksi valikoitui nro 471 "Hyvä Jumala, kiitän kodista". Kiitos pikkuveli, kun autoit meitä tässä ja annoit niin monta hyvää virsivaihtoehtoa! <3 Tämä virsi oli meille ennestään tuttu, joten päättelimme muidenkin sen tunnistavan, ehkä jopa lastenkin. Eihän se nyt varsinaisesti mikään avioliittovirsi ole, mutta kuuluu kategoriaan koti ja perhe, joten miksipä sitä ei voisi tällaisessakin tilaisuudessa veisata. Papinkin mielestä se oli oikein sopiva. Ja kun noita sanoja lukee, niin ovathan ne kauniit ja kuvaavat osuvasti perhe-elämää:


1.
Hyvä Jumala,
kiitän kodista,
omaisista, perheestämme.
Sinulta on elämämme.
Kaikki rakkaani
ovat lahjaasi.

2.
Herra, opeta,
että kotona
kuuntelemme toisiamme,
iloitsemme onnestamme,
emme riitele,
turhaan kiistele.
3.
Anna voimia
oikein toimia.
Silloin meillä jokaisella
kotona on hyvä olla
eikä minua
mikään pelota.

4.
Suojaa kotia,
meitä kaikkia.
Pyydän, Herra, viisautta,
ystävyyttä, rakkautta.
Anna yhdessä
meidän pysyä.


©Iiro Rautiainen

Virren jälkeen vuorossa olivat esirukous, Isä Meidän ja siunaus, jonka jälkeen olikin edessä kirkko-osuuden toinen koskettavimmista osuuksista (toinen oli ollut aiemmin kirkonkäytävää Kekeä kohti astellessa). Heti, kun tajusin tuon hetken olevan käsillä, meinasin jo siinä kohtaa menettää itsehillintäni. Rakkaat serkkutyttöni T&J olivat nimittäin aikeissa esittää kitaran säestyksellä yhdessä valitsemamme Jenni Vartiaisen kappaleen Minä sinua vaan ja tiesin itkuhanojeni aukeavan hetkenä minä hyvänsä. Kuiskasin Kekelle: "Voi ei, nyt se alkaa" :')


©Iiro Rautiainen

Pyysin jo melko aikaisessa vaiheessa mulle todella tärkeitä serkkujani esiintymään kirkossa ja onneksi nuo laululintuset hommaan suostuivat <3 Mietimme suht pitkään, mikä voisi olla heille ja kirkkoympäristöön sopiva biisi. Tämä kappale nousi esille jo melko aikaisessa vaiheessa, mutta sen lukkoonlyömisessä kesti jonkin aikaa. Lopulta se tuntui juuri täydelliseltä tuohon tilanteeseen ja, kun pappikin antoi kappaleelle siunauksensa, oli valinta sillä selvä. Kappaleessahan lauletaan mm. "Kuin karhuemo pentujaan ja luoja luomiaan, niin minä sinua vaan", joten se sopii mielestäni kirkollisiin tilaisuuksiin paremmin kuin hyvin.

Käännyimme Keken kanssa kohti vieraita ja urkuparvea, jossa serkkuni ja kitaristi olivat valmiina aloittamaan esityksensä. Oikeastaan saman tien silmäni kostuivat ja, kun näin vanhemman serkkuni koittavan välttää kyyneleitä nostamalla katseensa kattoon, oli resepti selvä. Itkin ilosta ja onnesta ja ylpeydestä. Tytöt lauloivat niin kauniisti. Vielä kauniimmin kuin olin osannut kuvitellakaan. Olin niin kiitollinen siitä, että nuo kauniit nuoret naiset lauloivat meille, meidän häissä. Kyyneleet valuivat pitkin poskiani. Koitin pyyhkiä niitä pois käsilläni. Niinpä! Mulla ei ollut nenäliinaa!!! :'D Mutta pian oli. Rakas kummipoikani nimittäin kävi sujauttamassa sellaisen kouraani. Kiitos V! <3 Ja kiitos T&J! Annoitte meille aivan äärettömän kallisarvoisen muiston, jota vaalimme hautaan saakka <3

©Iiro Rautiainen
Keken katse <3
©Iiro Rautiainen
"Kiiiiitos!" <3
©Iiro Rautiainen

Tuon ihanan ja ikimuistoisen lauluesityksen jälkeen oli papin aika lähettää meidät kohti jännittävää ja rakkaudentäyteistä tulevaisuutta. Hän ojensi Kekelle vihkiraamatun ja onnitteli meitä molempia kädestä pitäen. Kaaso J antoi minulle hääkimppuni takaisin. Käännyimme ja Mendehlssonin häämarssin sävelet kajahtivat ilmoille. Odotimme hetken, katselimme kaikkia rakkaita ympärillämme ja lähdimme astelemaan yhdessä, hymyssäsuin kirkon käytävää pitkin kohti ulko-ovia. 


©Iiro Rautiainen
©Iiro Rautiainen
©Iiro Rautiainen

Päivän virallinen osuus oli ohitse. Party party! :)